Tiina ja tulivuori

Heräsin lintujen lauluun... Voiko päivä paremmin alkaa!

Laittauduin valmiiksi aamiaisen metsästykseen sekä retkipäivää varten. Yksi asia oli kuitenkin hoidettava ennen aamupalaa; pyykit. Likapyykkiä oli kertynyt jo jonkin verran ja vaikka muutamaa paitaa olinkin itse pessyt hotellilla Tiloksella, nyt olisi tarve pesettää kerralla enemmän. Olin edellisenä iltana kysynyt ystävälliseltä tavernan rouvalta missä pesula sijaisee, mutta vastaus oli ettei kylässä ole pesulaa. Ei siis auttanut kuin kysyä hoituisiko homma hotellin kautta.

Laskeutuessani alas vastaanottoon, törmäsin kirkonmies-Peteen joka uhkui intoa. Hän oli ollut kuntoilemassa. Naurahtaen kysyin, että olitko kiivennyt vuorelle ja tullut juoksemalla alas, mutta ei, hän oli ollut oikein kuntosalilla. Lähistöllä oli kuntosali johon hän oli saanut avaimen. Kun kysyin metsästyssuunnitelmista, hän kertoi että vasta huomenna on laillista metsästää, joten tämä päivä ollaan vaan.

Vastaanotossa (sanottakoon nyt tässä selvennykseksi, että vastaanotto on myös perheen olohuone) tiedustelin Giorgokselta pyykinpesumahdollisuutta. Hän pyöritteli ensin päätään... mutta keksi sitten, että hän tietää kyllä yhden tytön joka voisi homman hoitaa. Giorgos soitti pari puhelua ja homma oli selvä. Toin kaksi pussillista pyykkiä alas vastaanottoon ja sovimme, että saan ne takaisin huomenna puolen päivän aikoihin. Hyvä juttu! En ollut vielä päättänyt varmaksi jatkostani, mutta ehtisin siis saada pyykit takaisin vaikka lähtisinkin huomenna eteenpäin.

Nopean aamupalan jälkeen suuntasin satamaan. Nissiroksen visiittiin pitää ehdottomasti sisällyttää retki tulivuorelle. Edellisen illan tiedustelujeni perusteella tulivuorelle pääsee kahdella tavalla: joko tavallisella bussilla (saaren julkinen liikenne) tai sitten turistibussilla. Julkisen liikenteen bussit liikennöivät kahteen tulivuoden reunalla olevaan kaupunkiin Nikiaan ja Emborioon, joista on upeat näkymät alas.

Päästäkseen kraaterille pitäisi vielä patikoida aikamoinen matka alas. Turistibussit taas vievät turistit suoraan alas kraaterin pohjalle.

Valinta oli ilmiselvä: maksaisin mielelläni 7 euroa siitä, että pääsisin suoraan alas. Patikoimisessa ei ole mitään vikaa, mutta minun tapauksessani lämpöasteita pitäisi olla 20 vähemmän ja muutama pilvenhattara taivaalla. Lipun bussiin voi ostaa pienistä kojuista joita matkanjärjestäjät pystyttävät satamaan juuri ennen Kosin saarelta tulevien laivojen rantautumista. Ensimmäinen "vuoro" siis lähtee päivittäin n. klo 10.30 kunhan kaikki ihmiset laivasta on saatu purettua. Nissiros on monille tursteille vain puolipäivä/kokopäivä kohde isommilta saarilta ja tärkein nähtävyys on siis se tulivuori.

Ennen bussin liikkeelle lähtöä lipun myynyt rouva kävi mikrofoniin kertomassa matkan kulun: ajo tulivuorelle kestäisi 20-25 minuuttia ja perilläoloaikaa olisi 45 minuuttia. Siinä ajassa ehtii hyvin laskutua alas kraaterin pohjalle ja nauttia vielä virvokkeita reunalla sijaitsevassa kahvilassa. Kraaterin pohjalla kävellessään pitää olla varovainen ja katsoa tarkkaan mihin astuu. Bussi tulee takaisin satamaan ja päiväretkiläisillä on vielä aikaa tutustua Mandrakiin ennen laivan lähtöä takaisin Kosille. Selvä juttu, hyvää matkaa!

Bussi lähti kiipeämään Mandrakin kylän laidalta ylös vuorelle. Bussi pydähtyi kuitenkin heti ensimäiselle bussipysäkille ja kuski otti kyytiin vanhan, mustiin pukeutuneen kreikkalaismummon. Bussin etuosassa oli täyttä ja minäkin istuin käytävän puoleisella penkillä (ettei aurinko porota suoraan) joten mummo arpoi mihin istuisi. Annoin tietenkin mummolle istumapaikan siirtymällä ikkunan viereen.

Kun lähdettiin taas liikkeelle mummo teki kaksi ristinmerkkiä rintaansa. No huh, ajattelin. Onkohan tämä vaarallinenkin bussimatka? Vähän matkan päästä mummo teki taas ristinmerkin ja sitten taas kohta toisen sitä mukaa kun bussi kiipesi serpentiinitietä ylöspäin. Meni hetki ennen kuin tajusin: ei mummo "itseään varten" ristinmerkkiä toistanut vaan hän teki sen jokaisen tien varressa olevan kuolleiden muistomerkin kohdalla. Tiedättehän ne sellaiset pienet hautakiven näköiset muistomerkit teiden varsilla, joissa palaa kynttilä tai on vähintään kukkia ja kuolleen kuva.

Maisemat ylhältä olivat tietenkin huikeat. Pian näkyviin tuli saaren sisäosa joka oli siis valtavan suuri "laakso" eli varsinainen kraaterialue. Alueen halkaisija on noin 4 km. Laaksossa on useampia kraatereita, joista isoin oli nyt se mihin olimme menossa. Näky oli kyllä mahtava.

Bussi alkoi laskeutua alas ja pian oltiinkin perillä suurimman kraaterin reunalla. Kun bussin ovet aukesivat vastaan leimahti haju... tiedätte kyllä miltä rikki haisee. Aivan kuin olisi saapunut jättiläismäiseen mätään kananmunaan.

Kraaterin reunalla oli tosiaan kahvila jonka edestä lähti polku alas pohjalle. Olin jo Mandrakin satamassa kiinnittänyt huomiota toiseen yksin matkustavaan tyttöön ja nyt kraaterille kävellessämme aloimme juttelemaan. Tyttö oli nimeltään Andrea ja hän oli kotoisin Ohiosta, mutta asuu nyt Teksasissa, Dallasissa. Myös hän oli saarihyppelyllä, tosin hänellä oli melkein kuukausi aikaa kierrellä.

Lähdimme laskeutumaan kraaterin reunaa alas. Pydotus oli jyrkkä, opaskirjan mukaan noin 30 metriä, mutta kun pysyi seinämään muodostuneella polulla, kulku oli suht helppoa ihan tavallisilla hyväpohjaisilla sandaaleilla. Ihan pelkillä flip-flop varvassandaaleilla en lähtisi matkaan.

Yllättäen kraaterin reunama oli osin puhtaan valkoista kiveä. Olimme molemmat Andrean kanssa samaa mieltä siitä, että olisimme odottaneet ennemminkin punaista tai mustaa kiveä.

Käveleminen kraaterin pohjalla tuntui uskomattomalta. Haju oli melkoinen ja samoin kuumuus. Maa oli vaaleaa, joissain kohti vihertävää ja keltaista. Vähän niin kuin voisin kuvitella kuun pinnan olevan. Siellä täällä oli pieniä ja vähän isompiakin koloja syvälle maan uumeniin. Joistakin koloista tuprutti hentoa savua/höyryä ja yhdellä laidalla kraateria oli kohtia joissa maa-aines pulpahteli ja kiehui. Piti siis todellakin katsoa mihin astuu! Kraateri on halkaisijaltaan 350 metriä eli todella iso.

Hetken ajan ihmettä päiviteltyäni ja uutta kokemusta rikkaampana lähdin kiipeämään takaisin ylös. Ehdimme Andrean kanssa vielä istahtaa hetken kahvilassa, kunnes kello tuli 12 ja bussi oli valmiina lähtemään takaisin. Matka toiseen suuntaan oli yhtä hieno ja maisemat yhtä kauniita.

Takaisin päästyämme kävin nopeasti virkistäytymässä hotellilla ja nappasin mukaani opaskirjan jota lupasin Andrealle näyttää. Tapasimme uudelleen satamakahvilassa. Andreaan törmääminen oli sikäli onnekas sattuma sillä hän kertoi minulle miten netti toimi. Giorgoksen mainitsema ilmainen kaupungin nettiyhteys toimi satamassa ja käyttäjätunnus ja salasana oli ilmainen. Siis FREE. Voi, että olin tyhmä!!

Perjantaina iltapäivällä pääsin siis vihdoin nettiin päivittämään 3 päivää myöhässä olevaa blogiani... Andrea luki innolla opaskirjaani. Hänellä oli mukanaan Lonely Planetin versio.

Hetken istuskeltuamme päätimme lähteä kiertelemään kylään ja etsiä jokin lounaspaikan. Aika mukavan paikan löysimmekin. Aivan rantavallissa kiinni oleva taverna oli luokseenkutsuvan oloinen.

Ruokalista oli muovitaskussa oleva, käsin kirjoitettu A4 paperi ja lisää annoksia löytyi seinällä olevalta liitutaululta. En ollut syönyt saganakia koko reissun aikana ja päätinkin ottaa annoksen sitä. Lisäksi pyysin mustekalasalaatin, mutta sain vastaukseksi ettei heillä juuri nyt ole sitä. Rouva kuitenkin sanoi pystyvänsä improvisoimaan minulle salaatin meren herkuista jos haluan. Annoin hänelle täysin vapaat kädet!

Andrea tilasi rouvan mainostamaa, 15 min. päästä uunista otettavaa broccoli lasagnea. Kuulostaa hyvältä! Lista oli mielenkiintoinen, sieltä löytyi mm. annos nimeltään "Drunk shrimps", eli känniset katkaravut (Ouzolla) ja "Coalition of fried fish and other sea monsters" eli paistettua kalaa ja muita meren örkkejä... :-)

Saganaki oli perushyvää grillattua, suolaista ja rasvaista juustoa (jaoin annoksen Andrean kanssa) ja mereneläväsalaatti oli herkullisen näköinen ja vielä herkullisemman makuinen! Andrean parsakaalilasagne oli näytti myös hyvältä.

Vaikka nautin yksin ruokailemisesta oli mukavaa syödä lounasta Andrean kanssa. Juttelimme kaikesta. Hän on historian opiskelija ja matkustellut aivan joka puolella. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää miksi hän tulivuorella sanoi seuraavaksi haluavansa Skandinaviaan. Hän nimittäin oli jo ollut melkein kaikkialla muualla. Mutta on minulla aina heittää se yksi maa missä jenkit eivät ole suurella todennäköisyydellä käyneet: Kuuba. :-)

Andrea kuunteli kertomustani kateellisena.... Toinen maa missä Andrea ei ollut käynyt oli Israel ja kehotin häntä menemään sinne. Erittäin hyvä kohde historianopiskelijalle ja travellerille muutenkin. Puhuimme paljon matkailusta, politiikasta ja kulttuureista. Andrea oli ollut myös Venäjällä ja tavannut siellä mm. kuuluisan elokuvaohjaajan Aleksei Balabanovin, jota sanotaan Venäjän Tarantinoksi. Oli kiehtovaa kuulla Andrean tarinoita!

Vaihdoimme Andrean kanssa yhteystietoja ja erosimme lounaan jälkeen uusina ystävinä. Sen verran enemmän tuo Andrea tuntui matkustelevan, että luulenpa hänen tulevan ennen Suomeen kuin minä matkustan Teksasiin.

Hotellilla moikkasin Peteä ja kerroin huimasta reissusta tulivuorelle. Otin pienet levot ja suihkun jälkeen olin jälleen valmis iltaan Mandrakin pienessä kauniissa kylässä. Olin tehnyt myös päätöksiä jatkon suhteen. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko jään Nissirokselle viikonlopun yli maanantaihin (iltapäivälaiva) tai tiistaihin (aikainen aamulaiva) tai sitten teen vielä yhden hypyn ja käyn Chalkilla. Jos haluan Chalkille minun pitäisi lähteä Nissirokselta huomenna lauantaina. Chalkilla voisin olla yhden tai kaksi yötä, mutta ei enempää. Muuten en ehtisi keskiviikon lennolle kotiin.

Halusin nähdä Chalkin, vaikka Nissiroksellekin olisi voinut jäädä. Kävin siis ostamassa lipun seuraavan iltapäivän Dodekanissos Express katamaraaniin. Lippu Chalkille maksoi 24 euroa. Kyllä on hinnassa eroa kun kyseessä on nopea laiva. Vastaavasti kuuden tunnin merimatka Rodokselta tänne Nissirokselle maksoi vain 12 euroa.

Yleensä en syö samassa paikassa kahta kertaa, mutta nyt palasin jälleen illalla samaan pikku tavernaan missä olimme Andrean kanssa lounastaneet. Ruoka oli niin mielettömän hyvää ja ruokalista mielenkiintoinen. Tällä kertaa en sen kummemmin tilannut alkuruokia. Tilasin tarjoilijan (nyt isäntä) suosituksesta libanonilaisen piiraan. Siinä oli grillatun pitaleivän päällä jugurttia, hyvin maustettua lampaan jauhelihaa ja tuoreista tomaateista tehtyä yrteillä ja valkosopulilla höystettyä kastiketta. Ai että oli hyvää!

Ilmeisesti tavernan omistajissa oli libanonilaista verta sillä he eivät näyttäneet perus-kreikkalaisilta ja ruokalista sisälsi paljon kasvisruokia sekä mm. couscousta.

Kotimatkalla nautitun Irish Coffeen jälkeen nukahdin ihanaan uneen!